Kysyn monesti itseltäni, miksi olen minä? Miksen olisi joku muu? Miksei elämä olisi helpompaa? Jos olisin sellainen ja sellainen, olisiko asiat erillalailla? Onko mulla oikeus olla oma itseni? Harvoin kukaan kuitenkaan vastaa nuihiin kysymyksiin. Ehkä ketään ei kiinnosta vastata? Tai kukaan ei osaa vastata? Ei sillä oikeastaan ole väliä, sillä asiathan ovat nyt näin.
Pari kaveriani ja muutama puolituttu sanoi, että minun pitäis kirjoittaa joskus jotain muutakin kuin koiriin liittyvää. Kysymys kuuluu, mitä kirjoitan? Kaikki asiat ovat oikeastaan näin hyvin koirani ansiosta. Tietysti osa syy on sukulaiset ja niiden harvojen kavereiden. 

Sairastan masennusta. Myönnän, että olen käynyt sen takia terapeutilla. Se oli asia jonka salasin monta kertaa. Se oli mielestäni noloa. Mutta enää se ei tunnu nololta vaan turhalta. En koskaan kuunnellut niitä terapeutteja. En koskaan välittänyt mitä ne oli mieltä. En koskaan kertonut niille muuta kuin miltä musta tuntui silloin, kun masennus iski. Sanoin aina, ettei mua jaksanut kiinnostaa silloin mikään, että miljoona seinää romahti mun päälle ja, että kukaan ei oikeasti välittänyt musta. Terapeutit yrittivät aina keksiä jotain syytä mun tunteille. Kuitenkin todellinen terapeutti oli Piksu. Piksu ei ollut tuntematon nainen tai mies. Se ei koskaan yrittänyt ratkaista mun tunteita. Se ei koskaan sanonut yhtään mitään! Ja se hyväksyi mut sellaisena, kun olin. 
En koskaan itkenyt terapeutille, kun taas Piksulle itkin, sanoin tunteeni sille ja kerroin miten hirveä oli ollut. Silloin tuntui, kun se olisi ollut ainoa, joka olisi hyväksynyt mut sellaisen, kun itse olin. Kaiken lisäksi, Piksu ei tarvinnut mun kuuntelemiseen palkkaa. 
Monen monta kertaa, kun olin tekemässä itsemurhaa, hyppäämässä rekan alle, hyppäämässä ikkunastani ulos ainoa asia mikä sai mut pysähtymää oli Piksu. Miltä Piksusta tuntuisi? Huolehtisiko äippä ja iskä siitä? Ja viimeiseksi, miten Piksusta sitten voisi tulla show koira? Ja kun ryntäsin monen monta kertaa sen jälkeen sen luokse tajusin aina mistä olisin jäänyt paitsi jos makaisin nyt kuolleena tuolla. Sillä Piksu tuli heti mun syliin. 
Pahin on kuitenkin nyt takana, onneksi. 
   Kaikki kiitos ei suinkaan kuulu Piksulle vaan mun upeille siskoille, serkuille ja vanhemmille, jotka jaksoivat mua pahoinakin päivinä, jotka ei suinkaan jättäneet mua yksin.

Menetin melkein kaikki kaverit mun tyhmyyden takia, enimmäkseen tyhmän valehtelun, joka paheni ja paheni aina. Se tuntui pakokeinolta todellisuudelta. Mutta, kun jäin kiinni, se tuntui tuomiolta. Vaikka olin itse sotkun aiheuttanut halusin jättää elämän. Piksu kuitenkin auttoi. Olen koittanut lopettaa tyhmän valehtelun josta ei ole koitunut, kun harmia. Se ei kuitenkaan tule tapahtumaan hetkessä. Mutta ilman uusia ihania ystäviä ja serkkujani en luultavasti olisi koskaan lopettanut valehtelemista.

 

Entä kysymys: Onko minulla oikeus olla oma itseni?

Tuo yksi kysymys on koetellut minua. Aina, kun aloitin uutta elämää toisissa kouluissa lupasin yhä uudelleen ja uudelleen, että nyt vihdoin olisin oma itseni. Saatoin olla valehtelematta neljäkin viikkoa ilman esittämättä, mutta minusta tuntui, kun en olisi kelvannut kenellekkään. Tuntui, kun kaikki kääntäisivät minulle selkänsä. En oikeastaan kuunnellut musiikkia, katsonut muuta kuin kauhuleffoja, en harrastanut mitään samaa, kuin muut, enkä ollut samalla aaltopituudella kuin muut. 
Keksin syitä miten voisin päästä mukaan. Koitin tehdä itsestäni semmoisen kuin muut halusivat, pudeuduin mahdollisimman samallailla, kun muut. Rupesin kuuntelemaan samankaltaista musiikkia, kun muut.
Vasta vähän reilu vuosi sitten olen alkanut tulla "kaapista ulos". Olla se kuka oikeasti olen. 

Yläasteelta olen myös saanut paljon uusia kavereita, vaikkakin melkein kaikki luokaltani on päättänyt olla puhumatta minulle. 
En ole koskaan perillä uusista musiikkiartisteita, itse asiassa, kuuntelen aina ja aina, Reckless lovea, Adam Lambertia ja Green dayta, en mitään muuta. Pukeudun oman maun mukaan (ja rahan), ja harrastan sitä mitä itse tykkään. Kirjoittamista, koirajuttuja, laulamista ja kitaran soittoa. Olen myös oppinut sen, että jos en kelpaa semmoisenaan niin sitten en kelpaa sille. Elämä opettaa!